Suomen Nuoriso-opisto Paukkula 100 vuotta

Teksti: Joel Niemi. Julkaistu Nuorisotyö-lehden numerossa 1/2023.

Opiston perustaminen ja rahahuolten sävyttämä alkutaival 

1800-luvun jälkipuoliskolla syntyi maahamme useita merkittäviä kansalaisjärjestöjä. Yksi niistä oli Santeri Alkion perustama nuorisoseuraliike. Sen lähes koko maan kattanutta paikallisyhdistysten verkostoa kokosi yhteen vuonna 1895 perustettu keskusjärjestö Suomen Nuorison Liitto (SNL).  

Järjestön toimihenkilöille pidetyistä kursseista syntyi ajatus perusteellisemmasta nuorisoseuraväelle suunnatusta koulutuksesta. Tätä tehtävää varten perustettiin vuonna 1923 oma oppilaitos, Suomen Nuoriso-opisto. Hankkeen puuhamies oli maisteri Aukusti Ripsaluoma, jonka ajatuksena oli kouluttaa omassa opinahjossa “korkeatasoisia henkilöitä nuorisoseuroihin”. Alkuun päästiin Kanneljärvellä Uudenkirkon kansanopiston suojissa. Karjalankannakselta muutettiin kuitenkin jo opiston perustamisvuonna Mikkelin eteläpuolella sijaitsevaan Keski-Savon kansanopistoon (myöh. Otavan opisto).  

Ripsaluoman johtamassa opistossa ei harrastettu puoluepolitiikkaa, mutta hengeltään sitä voi luonnehtia maalaisliittolaiseksi ja konservatiiviseksi. Ripsaluoman mukaan oli pyrittävä kasvatuksellisin keinoin lieventämään eri yhteiskuntaluokkien vastakkainasettelua. Tasa-arvoiseen yhteiskuntaan päästään yksilöiden itsekasvatuksen avulla. Selvää myös oli, että opisto halusi juurruttaa 1920-luvun kieltolain hengessä nuoriin raittiutta oman elämän ohjenuoraksi.  

Huolimatta rahavaikeuksista ja vähäisestä maksavien opiskelijoiden lukumäärästä päätettiin kansanopistolle ostaa velaksi omat toimitilat. Ne löytyivät Mikkelin kaupunkikeskustan tuntumasta, vanhan Paukkulan kartanon mailta, jonne muutettiin vuonna 1926. Kansantiedon mukaan kartanon nimi juontui siitä, että siellä työskennelleen sepän pajasta oli paukuttelu kuulunut kauas ympäristöön. Oma kansanopisto omissa tiloissa kuvasti “nuorisoseuraväen uskallusta ja intoa”, tiivisti liikkeen äänenkannattaja Pyrkijä. Opistolla oli  taloudellisesti tiukkaa, koska valtionapu ei kattanut menoja. Talouden paikkaamiseksi organisoitiin muun muassa arpaisia, joiden onnistumisessa opiskelijoilla oli merkittävä ansio.  

Tukala taloustilanne kiristi välejä SNL:n kanssa, jopa niin, että koko opiston lakkauttaminen nostettiin liiton keskushallinnossa esille. 1930-luvulle tultaessa opiskelijamäärä vähitellen kasvoi. Opiston taloudellista tilannetta paransi myös uuden kansanopistolain mukainen korotettu valtionapu. Lainsäädäntö edellytti, että opiston tuli olla yleisen sivistystarpeen vaatima. Lisäksi sillä piti olla hyväksytty työohjelma sekä tarpeelliset rakennukset ja välineet. Taloudellisten riskien hellittäessä liitosta kuului vähemmän Ripsaluoman arvostelua ja hän saavutti kiistattoman aseman opiston johtajana.   

Ripsaluoman pedagogiikka perustui opiskelijoiden omaehtoiseen osallistumiseen. Opintojen ohella opiskelijoita lähetettiin puhumaan lähialueiden nuorisoseurojen tilaisuuksiin. Opiskelijoille annettiin vuoroperiaatteella monia sellaisia tehtäviä, jotka muissa oppilaitoksissa olivat täysin opettajien vastuulla. Heidän oli suunniteltava, jäsenneltävä ja hankittava aineistoja pitämiinsä esitelmiin, puheisiin ja esseisiin. Näin harjaannuttiin erilaisten hakuteosten itsenäiseen käyttöön. Opiskelijat pitivät paljon lausunta- ja lauluesityksiä. Opiston suojissa järjestettiin myös runsaasti erilaisia illanviettoja. Niistä muodostui tärkeä osa Paukkulan opiskelijalähtöistä kulttuuria ja samalla perinne, joka on pysynyt voimissaan viime vuosikymmenille asti.  

Talvisodan ajaksi opiston toiminta keskeytyi kokonaan, ja jatkosodan vuosinakin opiskelijoina oli vain naisia. Normaali opetustoiminta päästiin aloittamaan vasta vuonna 1945. 

Opiston käyminen rohkaisi myös yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Sen voi päätellä esimerkiksi siitä, että jo ennen talvisotaa opistossa käyneistä opiskelijoista viisi valittiin myöhemmin kansanedustajiksi eduskuntaan.  

Sotien jälkeiset vuosikymmenet – opiskelijamäärä kasvaa ja opiston asema vakiintuu 

Kansanopistoissa rehtorin asema johtajana on jo lainsäädännön perusteella poikkeuksellisen vahva. Tämän vuoksi opiston historiaa on luontevaa jaksottaa eri rehtoreiden toimikausien mukaan.  

Opiston perustajan Aukusti Ripsaluoman aikakausi päättyi, kun uudeksi johtajaksi valittiin vuonna 1947 filosofian kandidaatti Väinö Kaasalainen. Apulaisjohtajana toimi hänen vaimonsa Aino Kaasalainen. Väinö Kaasalainen, jolla oli vahva nuorisoseuratausta, oli aiemmin toiminut Räisälän kansanopiston johtajana. Hän oli ennättänyt toimia myös kansanedustajana ja nousta aina ministerin tehtäviin asti.  

Kansanopistojen päätehtävänä oli kansalaiskasvatus ja siihen liittyvä persoonallisuuden kehittäminen. Suomen Nuoriso-opistossa, kuten monessa muussakin kansanopistossa, toimi kansankorkeakoululinja, jonne pääsy edellytti aiempaa yksivuotisen kansanopistokurssin suorittamista. Paukkulassa myös kansankorkeakoulun opinnoissa korostettiin käytännöllisiä taitoja.  

Sotien jälkeisinä vuosina opistossa kukoistivat myös teatteri- ja musiikkiopinnot. Opettaja Olavi Markkasen kaudella joistakin näyttämölinjan opiskelijoista tuli myöhemmin jopa ammattiohjaajia. Päätavoitteena oli kuitenkin pätevien ohjaajien kouluttaminen nimenomaan nuorisoseuroille. 

Uusi vuonna 1950 säädetty kansanopistolaki määritteli kansanopistot sisäoppilaitoksiksi, jotka tarjoavat yleissivistävää, yhteiskunnallista ja ammattisivistävää opetusta. Suomen Nuoriso-opiston opiskelijamäärä kasvoi 1950-luvulla yli 70 opiskelijaan lukuvuodessa. Samalla rekrytointipohja laajeni kattamaan koko maan. Paukkulasta alkoi kehittyä aidosti valtakunnallinen oppilaitos.  

Opiskelijamäärien kasvu ja koulutuksen uusi painotus merkitsi myös sitä, että yhä harvemmalla opiskelijalla oli taustallaan omaa kokemusta nuorisoseuratoiminnasta. Suomen Nuoriso-opisto oli ennättänyt kouluttaa kolmen vuosikymmenen ajan neuvojia, sihteereitä ja toiminnanjohtajia nuorisoseuraliikkeen palvelukseen. Nyt tämän alkuperäisen tehtävän rinnalla alkoi voimistua entistä enemmän ammatillisesti painottunut nuorisotyön koulutus.  

Kokonaisuudessaan opistossa vallitsi vielä 1950-luvulla ja 1960-luvun alkupuolella vanha ihanteellinen nuorisoseurahenki, tiivistää nuorisoseuraliikkeen historian kirjoittaja, ministeri Jaakko Numminen. Opiskelijoilla oli arkisin ohjelmaa noin seitsemästä aamulla seitsemään illalla. Päivän päätteeksi järjestettiin vielä usein erilaisia kerhoja. Opiston käyneiden yhteishenki kehittyi voimakkaaksi ja opistolle kokoonnuttiin toveripäiville vielä vuosia valmistumisen jälkeen. Paukkulan yksi erityispiirre on edelleen poikkeuksellisen aktiivinen alumnitoiminta. Sen juuret ulottuvat siis jo näihin varhaisiin vuosikymmeniin.  

Opiskelijaradikalismin tuulet  

1960- ja 1970-luku olivat suurten muutosten aikaa. Maaltamuutto kiihtyi, ja sitä ruokki käynnissä ollut nopea elinkeinojen rakennemuutos. Myös perinteistä kansallista kulttuuria haastettiin, ja politiikassa uudet radikaalit virtaukset saivat kannatusta.  

Kansanopistossa rehtorin patriarkaalinen rooli ja toisaalta opiskelijoiden keskuudessa puhaltavat modernit, tasa-arvoa korostaneet tuulet ajautuivat vääjäämättä törmäyskurssille. Tämän sai kokea Suomen Nuoriso-opiston rehtorina vuodesta 1955 alkaen toiminut maisteri Paavo Grönholm, joka halusi kantaa henkilökohtaisesti vastuun pienimmistäkin asioita – postinjakoa myöten. Hänen johtajakaudellaan valmistui vuonna 1964 uusi päärakennus, jossa oli opetustilojen lisäksi myös opiskelija-asuntola. Sisäoppilaitoksille tyypillinen opettajien asuintalo oli valmistunut jo edellisellä vuosikymmenellä. 

Opiskelijamäärien kasvaessa perinteinen johtamistapa joutui vaikeuksiin. Radikaali sukupolvi ei halunnut ylhäältä käsin tapahtuvaa valvomista ja johtamista, vaan sen sijaan vaadittiin tasa-arvoista päätöksentekoa. Erimielisyydet kärjistyivät vuonna 1971, kun opiskelijat menivät luentolakkoon. Myös opettajien mielestä rehtorin toiminta oli ollut itsevaltaista.  

Uudistuksia pantiinkin toimeen. Opiskelijavalinta siirtyi kollegiolle, johon kuuluivat rehtori, vararehtori sekä opettajien edustajat. Aikaisemmin valinnoista oli päättänyt yksin rehtori. Merkittävänä uudistuksena johtokunnan kokouksiin päätettiin kutsua kaksi opiskelijoiden edustajaa. Rehtorin tehtävät pyrittiin puolestaan määrittelemään ja rajaamaan paljon tarkemmin.  

Opiston sisäisiin ilmapiiriongelmiin ei kuitenkaan tuntunut löytyvän ratkaisua. Tilanne meni niin pitkälle, että Nuoriso-opiston henkilökunta uhkasi erota, mikäli rehtoria ei eroteta. Joulukuussa 1972 Grönholm anoi puoli vuotta virkavapaata ja erosi sen jälkeen virasta.  

Vahva opistoasteen ammatillinen koulutus – nuoriso-, kulttuuri- ja matkailulinjat  

Uudeksi rehtoriksi valittiin nuori filosofian kandidaatti Kari Pääskynen ja vararehtoriksi Pirkko Heikkinen. Hänen aikanaan opiston koulutusta kehitettiin monin tavoin. Nuorisonohjaajalinja pidennettiin yksivuotisesta kaksivuotiseksi. Samalla siihen sulautettiin näyttämölinja. Kampuksen maamerkki Paukkulinna kunnostettiin vastaamaan paremmin opetuksen tarpeita. Kurssitoiminnan vaatimuksiin valmistui puolestaan uudisrakennus Pajatus. Myös majoituskapasiteettia rakennettiin lisää.  

Myös lyhytkurssitoiminta oli varsin monipuolista. Aiheina oli musiikkia, tanssia, tanhua, toimihenkilökoulutusta, teatteria, musiikkiteatteria sekä kirjoittajakoulutusta. Rehtori Pääskynen omistautui henkilökohtaisesti johtamistaidon kurssitoimintaan. Hän oli aikanaan myös ensimmäisiä tietotekniikan mahdollisuudet opetuksessa oivaltaneita rehtoreita. Kulttuurilinjaa vetäneen Pirkko Heikkisen luotsaamana Paukkulan kirjoittajakoulutus ja vuotuiset kesäseminaarit tulivat myös valtakunnallisesti tunnetuiksi tapahtumiksi.  

Suomen Nuoriso-opistolle merkittävää oli, että nuorisotyön linjalle myönnettiin opistoasteen ammatillisen koulutuksen status vuonna 1974. Sen rinnalla tarjottiin kulttuuri -ja järjestötoiminnan koulutusta ja matkailualalla yhden lukuvuoden peruskurssin opintoja. Myös kahdesta jälkimmäisestä kehittyi myöhemmin opistoasteisia ammatillisia linjoja. Paukkulasta valmistui työelämään kuntien nuorisosihteereitä, kulttuurisihteereitä ja matkatoimistovirkailijoita.  

Hakijoita koulutuksiin on runsaasti, ja vain pieni vähemmistö heistä sai opiskelupaikan. Vuonna 1987 toteutetun keskiasteen koulutusreformin myötä tutkintojen suoritusaika oli ylioppilailla kolme ja peruskoulupohjaisilla neljä vuotta. Paukkulastan valmistuneet työllistyivät varsin hyvin. Useat Paukkulasta valmistuneet kuitenkin myös jatkoivat myöhemmin opintojaan erityisesti kasvatus- ja opetustehtäviin joko ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa. 

Moni opettaja työskenteli lähes koko työuransa opiston palveluksessa. Nuorisotyön ammattiaineiden koulutuksesta vastasi pitkään Heikki Tervonen. Liikunnan opettaja Heljä Pantzar vetämät Lapin vaellukset jäivät luontopedagogisina elämyksinä lähtemättömästi monen opiskelijapolven mieleen. Matkailulinjan vetäjänä toimi Pekka Hatara yhdessä Kari Kaunosen kanssa. Paukkulan opinnoissa tärkeän osa-alueen eli ilmaisutaidon opetuksesta vastasi Timo Heimonen. Musiikin opettaja Raimo Saari palveli opistoa 30 vuotta. Merkittävien opettajapersoonien nimiluetteloa voisi jatkaa.  

Rakentamisen ja investointien aikakausi 

Sosionomi Raimo Jenu nousi opiston sisältä rehtoriksi vuonna 1988 ja toimi ensimmäiset kolme vuotta va. rehtorina Pääskysen haettua virkavapaata tehtävästään. Jenu oli opettanut Suomen Nuoriso-opistolla 15 vuotta ja toiminut pitkään yhtenä johtamiskoulutuksen avainhenkilöistä. Johtamiskokemusta hän oli hankkinut työskentelemällä aiemmin Virtasalmen kunnanjohtajana. Apulaisrehtorin tehtävistä vastasi kieltenopettaja Anita Andersson. 

Opetusneuvoksen arvonimen saaneen Jenun aikakautta rehtorina leimaavat uudisrakentaminen sekä opiston omaisuuden kartuttaminen. Kampuksen investoinneista merkittävin oli Kartanoksi nimetyn uuden päärakennuksen valmistuminen. Moderni auditoriolla varustettu Artium rakennettiin kampukselle ammattikorkeakouluyksikön tarpeisiin. Merkittäviä sijoituksia puolestaan olivat Marjoniemen ja Riuttalan leirikeskusten hankkiminen.  

Opiston sijainti puhuttaa 

Nuorisoseuraliikkeen parissa oli 1980-luvun aikana saanut yhä enemmän kannatettu ajatusta, että Mikkelin sijaan Suomen Nuoriso-opiston tulisi sijaita Seinäjoella. Tätä perusteltiin syytöksellä, jonka mukaan Paukkula olisi vieraantunut Suomen Nuorison Liitosta. Paukkulan myyminen kohentaisi myös tiukoilla olevan SNL:n taloutta. Seinäjoella opisto olisi lähempänä liiton toiminnan ydinaluetta. Vaatimusta perusteltiin myös sillä, että ajatellen kehitteillä ollutta uutta viestintäkoulutusta uusi sijainti takaisi hyvät yhteistyömahdollisuudet eri toimijoiden, kuten Yleisradion, Ilkan sekä Tampereen yliopiston kanssa. Joillekin siirron keskeisenä motiivina oli se, että se vahvistaisi Seinäjoelle perustettavaa ammattikorkeakoulua. Matkailukoulutus olisi saanut jäädä Mikkeliin. 

Myös opiston säilyttämisellä Mikkelissä oli kannattajansa. Maantieteellisesti mielipiteet jakautuivat odotetusti niin, että Länsi-Suomi ajoi siirtoa ja itä vastusti sitä. Siirtoa asettui vastustamaan suuri osa nuorisoseuraliikettä, ja polemiikista alkoi tulla kenttää sisältä päin repivä. Lopulta asia ratkesi vuonna 1991 Nuoriso-opiston kannatusyhdistyksessä siten, että opisto säilytettäisiin Mikkelissä. Seinäjoelle voitaisiin myöhemmin perustaa sivutoimipiste, mitä ei kuitenkaan ole tähän päivään mennessä toteutettu. Siirtopäätös olisi vaatinut taakseen opiston kannatusyhdistyksessä määräenemmistöä. Mikäli ratkaisu olisi ollut yksin keskusjärjestön käsissä, olisi päätös todennäköisesti ollut toinen. 

Korkeakoulujen arviointineuvosto esitti 1997, että Suomen Nuoriso-opisto pääsisi osaksi Mikkelin monialaista ammattikorkeakoulua. Arvioinnissa opiston katsottiin olevan alallaan arvostettu ja korkeatasoinen ja sen hakijamäärät olivat korkeat. Lisäksi valmistuneet työllistyivät hyvin. Valtioneuvosto vahvisti esityksen, ja koulutus alkoi syksyllä 1998, jolloin myös 30 opistoasteen aloituspaikkaa siirtyi ammattikorkeakoululle. Kulttuuri- ja nuorisotyön yksikön johtajaksi nimettiin opiston vararehtorina ja yhteiskunnallisten aineiden opettajana toiminut Kalevi Niemi. Ammattikorkeakouluun siirtyi myös osa opettajista, kuten kasvatusaineiden opettaja Hanne Salovaara-Pitkänen ja kunnallis- ja järjestöaineiden opettaja Sirpa Teräväinen.   

Torjuntavoitto ja uusia avauksia  

Aloittaessaan rehtorikautensa kesällä 2012 psykologian ja liikuntatieteiden maisteri Jukka Tammisuo sai eteensä isoja haasteita. Vallalla ollut koulutuspolitiikka katsoi karsaasti pienempiä koulutusorganisaatioita, kun tavoitteena oli keskittää koulutusta suuriin monialaisiin ”oppimiskeskuksiin”.  

Aloituspaikkojen leikkausten seurauksena Suomen Nuoriso-opistoa uhkasi ammatillisen koulutuksen alasajo. Myös kansanopiston toimilupa vaati toimenpiteitä. Ammatillisen koulutuksen varjoon jäänyt vapaan sivistystyön kurssitoiminta kaipasi elvyttämistä. Nämä haasteet onnistuttiin kuitenkin voittamaan.  

Koulutuksen järjestämislupaan saatiin 2018 nuoriso- ja yhteisöohjaajan koulutuksen rinnalle lastenohjaajan perustutkinto vahvistamaan opiston ammatillista koulutusta. Peruskoulunsa päättäneille, mutta uraansa vielä etsiville nuorille tarkoitettu Opistovuosi täydentää hyvin kokonaisuutta. Samalla se toteuttaa nykypäivän tarpeisiin sovitettuna hyvin samankaltaista tehtävää, joka kansanopistoilla on ollut niiden perustamisesta lähtien.  

Koulutuksen vahvistuminen mahdollisti myös investointeja ja uusia avauksia. Opisto päätti esimerkiksi lähteä osakkaaksi ammattikorkeakoulun ja Mikkelin kaupungin rinnalla monitoimihalli Saimaa Stadiumiin, joka valmistui Mikkelin Kalevankankaalle vuonna 2018.  

Yhteistyö nuorisoseurajärjestön kanssa on tiivistynyt. Yksi konkreettinen esimerkki on yhteinen hankesuunnittelijan vakanssi, jonka ansiosta on käynnistynyt myös EU-rahoitteisia kehittämishanketta. Opisto on myös ottanut aikaisempiin vuosikymmeniin verrattuna aktiivisen roolin kansanopistojen keskinäisessä yhteistyössä.