Sota ja rauhankasvatus

Julma sota Ukrainassa on tehnyt kysymykset sodasta, väkivallasta, kärsimyksestä ja ihmisen julmuudesta uudelleen ajankohtaisiksi. Lasten ja nuorten parissa työskentelevät joutuvat pohtimaan, miten käsitellä näitä asioita ja miten varmistaa, ettei raakalaismaista tuhoa tapahtuisi enää ikinä. 

Ajattelen itse, että nuorisotyö on kasvatusta. Kasvatuksella on kaksoistehtävä. On yhtä aikaa kasvatettavia yksilöitä ja on rakennettavaa parempaa maailmaa, sillä yksilön kasvu tapahtuu aina yhteisessä, jaetussa todellisuudessa. Australialainen Stephen Kemmiksen viisain sanoin kasvatuksen tehtävä on varmistaa, että lapsi tai nuori voi elää hyvin elämisen arvoisessa maailmassa. Ei tietenkään ole itsestään selvää, mistä elämisen arvoinen maailman koostuu. Siitä on keskusteltava väkivallattomasti ja kunnioittaen.  

Mikä tahansa vakavasti otettava näkemys kasvatuksesta pitää sisällään vahvan eettisen ytimen siitä, millaisia yksilöllisiä ominaisuuksia halutaan tukea ja millaisessa maailmassa meidän halutaan elävän. Kasvatuksessa on utooppinen elementti. Se kurottaa maahan, jota ei ole. Se tähtää aikaan, jota ei vielä eletä. Siksi siinä on väistämättä kyse maailmanparantamisesta, toisenlaisen tulevaisuuden kuvittelemisesta, pyrkimyksestä parempaan. 

Rauhankasvatus

Kysymyksiä rauhasta ja rauhaan ohjaamisesta ei tarvitse aloittaa tyhjästä. Esimerkiksi nuorisotyöntekijöiden parissa paljon toimiva Rauhankasvatusinstituutti on tehnyt neljänkymmenen vuoden ajan työtä rauhan eteen.  

Rauhankasvatuksen näkökulmaa maailmaan, joka on elämisen arvoinen, pitää sisällään vakaumuksen siitä, että ihmisten pitäisi kyetä toimimaan rauhan eteen ja että heidän tulisi voida elää maailmassa, joka rakentuu rauhalle, yhteistoiminnalle, väkivallattomuudelle ja kunnioitukselle. Tämä on rauhankasvatuksen sukupolvilta toisille kuljetettu soihtu. 
 
Rauhan luomista voidaan täsmentää positiivisen rauhan ja negatiivisen rauhan käsitteillä. Positiivinen rauha tähtää lasten ja nuorten päivittäisessä elämässä mukaan ottavien yhteisöjen luomiseen, yhteistoimintaan, ja oman lähiyhteisön rakentamiseen sellaiseksi, että se on hyvä mahdollisimman monelle. Laajimmillaan se on sodan syiden poistamista. Negatiivinen rauha on sodan ja väkivallan poissaoloa. Ehkä on niin, että tässä ajassa joudumme palauttamaan nämä käsitteet uudelleen mieleen ja muistuttamaan myös muuta yhteiskuntaa niiden merkityksestä. Vaikka emme voi lopettaa sotaa Ukrainassa ja tuoda negatiivista maailmaa Eurooppaan, voimme silti rakentaa positiivista rauhaa.  

Näytelmä jolle ei taputeta

Suomalainen rauhanmies Yrjö Kallinen on todennut sodan olevan näytelmä, jolle kukaan ei taputa. Sodassa ei ole aihetta juhlaan, ei hurraahuutoihin, ei taputuksiin. Tällaista näytelmää tämän vuoden helmikuun kukin meistä on pakotettu katsomaan myös lähialueillamme. Tilannekuvamme muuttuu, ja turvallisuus ja puolustusajattelumme on mennyt uusiksi. Suomi on liittoutunut sotilaallisesti.  

Mutta ennen kaikkea lasten ja nuorten kasvuympäristö on muuttunut. Kasvatus on sukupolvien välinen viestiketju, jossa edeltävä sukupolvi lähettää seuraavalle ne asiat ja arvostukset, joita se kokee tärkeiksi. Kasvatuksen yleisö on aina uusi. Tämä alati uudistuva yleisö on pakotettu katsomaan näytelmää, jolle kukaan ei osoita suosiotaan. Mutta katsomassa me istumme, me kaikki, luultavasti pohtimassa, onko tämä sellainen maailma, jonka haluamme jättää perinnöksi ha onko sellainen maailma, joka olisi elämisen arvoinen. 

On uudelleen ajankohtaista kysyä, miten toisenlaista maailmaa rakennetaan. 

Ihmisyys

Kysymys on ihmiskuvasta. Rauhankasvatus rakentuu uskolle, että ihminen on kykenevä hyvään. Vaikka inhimillinen historia on täynnä esimerkkejä sodista ja muista näytelmistä, joille ei taputeta, kertoo se myös siitä, että ihmiset kykenevät elämään yhdessä. Tukemaan toisia. Rakastamaan. Suuntaamaan hyvään. Näiden ominaisuuksien ruokkiminen kasvatuksen keinoin on välttämätön tehtävä. Tämän ajattelun me rauhankasvatuksesta innostuvat olemme perineet.  

Rauhankasvatus on jatkuvan uudelleenmäärittelyn kohde juuri sellaisella tavalla, kuin kaikki muutkin samanaikaisesti historiaan kiinnittyvät ja edistyvät alat ovat. Rauhankasvatusta voi hahmottaa kolmella eri tavalla: kasvatuksena tietoon ja ymmärrykseen rauhasta; rauhan tekemiseen itse ja yhdessä; mutta myös kasvatuksena rauhan ja sitä edistävien asioiden kautta.  

Tieto ja ymmärrys auttaa hahmottamaan, miksi rauha on mahdollinen ja miksi se on välttämätön. Rauhan tekeminen taas opettaa toimimaan. Ilman tekoja rauhankasvatus jää soutuveneeksi ilman airoja. Mutta se voidaan hahmottaa myös kasvatuksen lähtökohdaksi – että jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus elää sellaisissa kasvatuksen yhteisöissä, jotka lähtökohtaisesti ovat turvallisia ja jokaisen osallisuutta tukevia eli inklusiivisia. 

Rauhankasvatuksen näkökulma on kansainvälinen, sillä sotilaallinen kilpavarustelu ja sorto ovat aina vaatineet rajat ylittäneet rajoja väkivalloin. Siksi myös niitä vastustavat ajatukset ja verkostot hakeutuvat ylirajaiseen yhteistyöhön. Rauhanliike ei voi käpertyä nationalismiin tai koteloitua kansallisvaltioiden sisälle. 

Itse näen globaalin vastuun sitovana, yleisinhimillisenä asiana. Olen maailmassa. Siksi olen vastuussa siitä. Ja siksi globaalin vastuun on oltava osa rauhankasvatusta. Rauhankasvatuksen taas on oltava osa nuorisotyötä, erityisesti ajassa jossa media on täynnään kuvia ja muita taltiointeja näytelmästä, jolla ei kukaan ei halua taputtaa eikä taputa. 

Teksti: Tomi Kiilakoski

Julkaistu alun perin Nuorisotyö-lehdessä 2/2002.