NuorisotyöKuka minä olen? Miten minusta on tullut tällainen? Näitä kysymyksiä ihminen pohtii usein läpi elämänsä. Nuoruudessa kysymykset itsestä ovat vahvasti pinnassa – ollaanhan kehityksen äärellä. Vertaisryhmät, koulu ja vanhemmatkin lataavat odotuksia.
Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani olin se perheen vanhin tytär, joka osasi kyllä virkata ja kutoa ennen kouluunmenoa, vaan ei lukea kuten isoveljeni, jolla oli tietoa ja teoriaa hanskassa jo ennen kouluikää. Reippaaksi minua sanottiin. Aloitin lukemisen opettelun myötä päiväkirjan kirjoittamisen, mikä jatkuu edelleen. Päiväkirja onkin hyvä tapa reflektoida omia kokemuksia ja tunteita. Vanhoja päiväkirjoja lueskellessa voi myös kokea ahaa-elämyksiä ja toisinaan nauraa itselleen hervottomasti.
Jenginuoruus jenkkirautojen parissa leimasi nuoruuttani ja tutuiksi tulivat pienen tehdaspaikkakunnan poliisit, jotka saattoivat käydä huomauttamassa aamuyöstä, että tori pysyy kyllä täällä ja olisi aika mennä jo nukkumaan. Teiniäitiys ja muutto Ruotsiin parikymppisenä vaikuttivat varmasti identiteettiini. Pääsääntöisesti ystäväni koostuivat miehistä ja vanhemmista naisista, millä on varmasti ollut vaikutusta siihen, millainen olen. Suorituskeskeisyys oli elementti, mitä ei voinut välttää, kun yhdisti työn, opiskelun ja perhe-elämän. Ehkä huvittavin muisto noilta ajoilta on toiminen kansalaisopiston englannin opettajana. En ole koskaan ollut mikään kielitaituri. Mitä kuvastaa myöhemmin osallistuminen seminaariin, missä ulkomaalainen vieras piti esitelmää ja päätti osallistaa osallistujia esittämällä kysymyksen, mitä en ymmärtänyt lainkaan. Vastaukseni oli ”something”, mikä kirvoitti naurut yleisössä.
Identiteetti voi ajautua myös kriisiin. Muutokset elämässä voivat vaikuttaa siihen, kuka on ja millaiseksi itsensä kokee. Sairaus, läheisen ihmisen menetys, muutto eri paikkakunnalle, työpaikan vaihtaminen tai lapsen saaminen muuttavat suhdetta itseen. Ihminen joutuu pohtimaan minuutta uudessa valossa, palaamaan kenties juurilleen.
Selviytymiskeinot oman identiteetin säilyttämiseksi ovat moninaiset. Oma tapani kirjoittamisen ohella on ollut matkustaminen ja luonnossa liikkuminen. Matkoilla saan etäisyyttä omaan elämääni ja pystyn tarkastelemaan itseäni käsivarren mitan päästä. Eri kulttuurit avaavat näkökulmia omiin toimintatapoihin. Luonto taas asettaa ihmisen mittakaavaan: olemme osa jotain suurempaa kokonaisuutta.
Oma työ nuorisotyön kentillä, kouluttajana ja työnohjaajana, on antanut lukuisia kohtaamisia. Niissä on auennut keskusteluväyliä pohtia identiteettiä eri-ikäisten ja eri elämänvaiheissa elävien ihmisten kanssa. Nämä kanssakulkijat ovat toimineet peilinä myös omalle identiteetille.
Retki itseen jatkuu. Tällä hetkellä koen syvää kiitollisuutta elämää ja kaikkia kanssamatkustajia kohtaan. Ilman Teitä ja heitä en olisi minä!
Johanna Kuivakangas
Päätoimittaja
Artikkeli on julkaistu Nuorisotyö-lehden numerossa 2/2019
Esa Linna
