NuorisotyöOnko kukaan muuttanut joskus, käsi ylös! Oih, kuinka paljon näen käsiä. Siirtymät ovat raskaita, on mantrani, jota läheiseni ovat kuulleet kyllästymiseen saakka. Olipa kyse sitten junamatkasta pääkaupunkiin, kesän vaihtumisesta syksyyn isommista elämänmuutoksista puhumattakaan. Asunnon tai kodin vaihtaminen on konkreettisesti sitä, mistä muutoksessa on kysymys eli luopumisesta. Tavaroiden läjääminen nostaa muistot ja tunteet pintaan. Muutto on myös välitila, jossa joutuu kohtaamaan menneen ja tulevan. Siinä koetellaan turvallisuudentunnetta, tuota ihmisen inhimillistä perustarvetta.
”Nuoren elämään mahtuu joskus ehkä hieman liikaakin muutoksia. Koulu muuttuu. Kroppa muuttuu. Ihmissuhteet muuttuvat. Nuoren ajattelu ja asenteet muuttuvat. Maailmankuva muuttuu”, kirjoittaa lukion viimeistä luokkaa käyvä Asta Tuominen tämän lehden artikkelissa. Nuorisotyöntekijät ovat siis kohdejoukkonsa ansiosta muutoksen spesialisteja, eikö vain?
Nuorisotyön kentällä muutokset ovat tuttu ilmiö. Rakenteelliset uudistukset, koulutus ja hanketyö, joita höystää poliittisten keskustelujen luomat unelma- vai pitäisikö sanoa uhkakuvat. Nuorisotyö on koko olemassaolonsa ajan etsinyt itseään ja pyrkinyt määrittelemään, mistä nuorisotyössä on kysymys. Työn luonne – eli työ nuorten kanssa – huomioon ottaen kysymys on alasta, jossa ei ole jämähtämisen vaaraa. Toki on ymmärrettävää, että joskus tulee tunne kuin afrikkalaiselle, joka kulki eurooppalaisen oppaana ja istahti aina säännöllisin väliajoin toviksi. Eurooppalainen kummasteli tätä ja kysyi, miksi istut välillä. Afrikkalainen vastasi odottavansa ”että sielu ehtii mukaan”.
”Koskaan et muuttua saa”, muistan hyräilleeni pienen kunnan vapaa-aikasihteerinä vuonna 1991, kun asettelin mappeja uuteen järjestykseen työhuoneeni hyllyssä. Ihmettelin, mihin ne lukuisat mapitetut valaisinmainokset oli tarkoitettu. Saatoin olla vähän huolimaton lautakunnan esityslistojen ja pöytäkirjojen kanssa. Kerran kunnanhallituksen puheenjohtaja lähestyi puhelimitse ja huomautti, että päivämäärä kyllä täsmää, mutta vuosi on väärä. Lupasin tehdä muutoksen pöytäkirjaan pikimmiten. Totta puhuen aikani kului pitkälti työhuoneeni alakerrassa sijaitsevassa nuorisotilassa, jossa kohtasin iltapäiväkerholaisia ja iltaisin nuoria, joiden kanssa visioimme toimintaa ja uudistuksia. Toteutimme myös monia ideoitamme. Silloin en ollut vielä keksinyt mantraani siirtymien raskaudesta, vaan touhusimme innostuksen vallassa kesäksi nuorten työleiriä, matkasimme Ruotsiin ja taisin vetää uimakoulujakin eri rannoilla.
En ihmettele, kun kuulen nuorisotyöntekijän suusta lauseen ”sitä toivoisi, että voisi keskittyä perustehtäväänsä eli nuorten kanssa olemiseen”. Muutos ja uudistus ovat nuorten kanssa toimiessa alati läsnä, mutta tuoreella ja innostavalla tavalla. Mappien järjestely lienee näinä digiaikoina siirtynyt jo historiaan, mutta byrokratia erilaisine selontekoineen näyttäisi edelleen olevan vieraanamme. Ja näyttäisi usein olevan harvinaisen sitkeä ja viipyileväkin vieras, vai olenko väärässä?
Teksti Johanna Kuivakangas
päätoimittaja
Artikkeli on julkaistu Nuorisotyö-lehden numerossa 2/2018.
Esa Linna
