Kuvassa Johanna Kuivakangas.

Tunneilmaston muutos

Ilmastonmuutos, eriarvoistuva yhteiskunta, NEET-nuoret, sote-uudistus, äärinationalismin varjot ja koveneva kilpailuyhteiskunta. Huolireppu pursuaa. Sattumoisin palasin vanhan lempiharrastukseni – lukemisen – pariin kesken kiireisimmän työrupeaman ja kirjoitusrumban.

Löysin itseni toisen maailmansodan pyörteistä, keskitysleireiltä. Teema on tuttu takavuosilta, jolloin ahmin tätä lajityyppiä oikein urakalla. Jopa niin, että unohdin vaihtaa raidalliset pyjamahousuni farkkuihin kipittäessäni kirjastoon hakemaan lisää kirjoja. Mutta mikä saa ihmisen ahmimaan kirjoja kärsimyksestä ja kaltoinkohtelusta?

Uppoutuessani teoksiin muistin, miksi tämä tematiikka on kerta toisensa jälkeen imaissut minut mukaansa. Kun ihmiseltä viedään kaikki ja jäljelle jää vain kamppailu säilyäkö hengissä vai ei, elämän tärkeimmät asiat alkavat kirkastua. Molemmissa kirjoissa seikkailevat nuoret, joiden ympäröivä todellisuus romahtaa sodan myötä. Rakastumisia ja ihastumisia se ei kuitenkaan pysty estämään. Epävarmuuden ja epäoikeudenmukaisen kohtelun keskelläkin eletään hetkessä, tunnetaan tunteita, kuten pelkoa ja surua, mutta kyllä vain: keskitysleireilläkin ihmisten tunneskaalaan sisältyi myös iloa ja jopa kiitollisuutta. Vaikka luottamuksen tunne oli yhteiskunnallisella tasolla hakusessa ellei peräti hukassa, yksittäisten ihmisten välille se saattoi punoutua entistä tiukemmaksi.

Kävin kiihkeimmän holokaustikirjallisuuslukuvaiheeni jälkeen Krakovassa. Oli pakko nähdä Auschwitz-Birkenau omin silmin. Valitettavasti en pysty kuvailemaan paikkaa millään tavoin. Lysähdin voimattomana ensimmäiselle puistonpenkille ja makasin siinä, kunnes jaksoin taapertaa bussipysäkille, mistä pääsin takaisin Krakovaan. Se hetki osoitti minulle terävästi, kuinka merkityksellisiä tunteet ovat. Ei ainoastaan omani vaan yhteisöissä vaeltelevat tunteet, jotka saattavat tarttua ja kietoa otteeseensa. Voiko tunne jopa pesiytyä johonkin paikkaan? Muistot ja tunteet kulkevat käsikädessä: kuvitelkaa muistoa ilman tunnetta.

Nuorten ja aikuistenkin kanssa töitä tehdessäni koen, että tärkein tehtäväni on kohdata ihminen kaikkine tunteineen. Joskus tilanne saattaa vaatia pikku itkut tai lämpimän halauksen, toisinaan yhteiset naurunpyrskähdykset. On myös tilanteita, missä pitää purkaa negatiivisia tunteita ja sadatella tuskaa pihalle. Pettymysten ja vihan tunteilta kun kukaan meistä ei voi välttyä. Mutta se, mistä yllätyn nuorten kanssa aina uudestaan ja uudestaan, on heidän kykynsä sanoittaa omat tunteensa ja mielentilansa. Tästä on lyhyt matka tunteiden säätelytaitoon.

Henkilökohtainen huolireppuni ei paina kovinkaan raskaasti olkapäitä, kun katselen nykynuorisoa. Tunteiden tunnistamisessa, tiedostamisessa ja reflektoinnissa on otettu huimia harppauksia parempaan suuntaan, jos vertaan omaan tai aiempiin sukupolviin. Kuuluisiko kiitos kasvattajille, somelle vai universaalisti kaikille? Tähän nokkela nykynuori lataisi osuvan hymiön. Minä tyydyn väittämään, että meidän ei tarvitse olla huolissamme tunneilmaston muutoksesta, sillä se on menossa selvästi parempaan suuntaan.

Johanna Kuivakangas
Päätoimittaja

Artikkeli on julkaistu Nuorisotyö-lehden numerossa 1/2019.

Jaa