Kolumni: Tauti

Tomi Kiilakosken kasvokuva

Julkaistu Nuorisotyö-lehdessä 2/2020

2000-luvun alussa luin paljon tekstejä, joissa hahmoteltiin globalisaation kriisejä. Niissä ajateltiin, että kun ihmiskunnan sidokset lisääntyvät liikkumisen, talouden ja tiedonvälityksen tihentyessä, myös riskien mittakaava nousee. Vaikutukset ovat isompia, järisyttäviä suorastaan. Myös epätoivottavat asiat leviävät ripeästi – sellaiset kuin virukset. Siksi pandemia ei ollut mikään yllätys. Tätä mahdollisuutta oli pohdittu pitkään.  

Ei olisi pitänyt yllättää, mutta yllätti. Korona kohtasi yhteiskuntamme huolettomana housut nilkoissa ja antoi tukevan potkun palleaan. Putosimme polvillemme. Koronakriisi oli paitsi terveyden, myös ajattelutapojen ja käsitteiden kriisi: länsimaiset yhteiskunnat horjuivat yrittäessään tehdä selkoa kriisistä, joka vaikutti yhtäältä terveydenhuoltoon, turvallisuuteen, tuotantoon, liikkumiseen, talouteen ja vaikkapa vuorovaikutukseen ihmisten välillä.  

Kriisillä oli ilmeisiä sukupolvivaikutuksia. Nuorten elämä muuttui radikaalisti. Kavereitten tapaaminen hankaloitui tai loppui tykkänään. Nuoruus on ajanjakso, jolloin kavereitten merkitys on keskeinen. Tapaamattomuus koski kaikkia meitä, mutta nuoria erityisen paljon. Nuorille on myös tärkeää hakeutua niin sanottuihin kolmansiin tiloihin, kodin ja koulun ulkopuolelle. Nämä tilat suljettiin. Harrastustakuusta ei keväällä 2020 juuri kukaan puhunut. Koulut ja oppilaitokset pantiin säppiin, kuten tietysti nuorisotalotkin.  

Elämä koteloitui kotiin. Tällöin kodin toiminnasta tuli keskeinen menestymisen ehto. Paljon jäi sen varaan, miten vanhemmat jaksoivat rakentaa myönteistä kasvatusilmapiiriä, tukea nuoria tai miten heillä oli rahaa ja aikaa huolehtia, että kaikkea tarvittavaa on saatavilla.  

Sukupolvivaikutuksista ei ehditty puhumaan koronakevään aikana. Nyt syksynä ja alkavana talvena niistä on syytä puhua enemmän. Ehkä täytyy suorastaan pitää meteliä. 

Nuorisotyö koronan kourissa

 Nuorisotyön toimintaympäristö muuttui äkillisesti. Suomessa kunnilla on keskeinen merkitys lasten ja nuorten hyvinvoinnille.. Pidän koronakevättä paljastavana esimerkkinä siitä, miten kunnat hahmottavat oman toimintansa merkitystä sekä siitä, miten ne ymmärtävät tai ovat ymmärtämättä lapsi- ja nuorisoystävällisyyttä. Esimerkiksi kotikaupunkini Oulu keskeytti palkanmaksun osalta nuorisotyöntekijöitä ja koulunkäynninohjaajia. Tilanteessa, jossa nuorten elämänpiiri muuttui rajusti, jätettiin käyttämättä niiden työntekijöiden panos, joilla on kosketuspinta nuorten elämään ja menetelmäosaamista nuorten kohtaamisen ja tukemiseen. Tätä minun on ollut hankala sulattaa.  

Toisissa kaupungeissa nuorisotyön osaamistaan valjastettiin kriisissä tehtävään työhön varsin taitavasti. Vaikkapa Helsingissä nuorisotyön osaaminen kohdennettiin nuorten löytämiseen ja tukemiseen uusin tavoin. Näen tämän yksinkertaisena testinä sille, kuinka paljon päättäjät arvioivat asioita nuorten näkökulmasta. Ollaanko asiakaskeskeisiä ja halutaanko ymmärtää, miten eri ikäryhmät kohtaavat kriisin vai ajatellaanko, että nyt voidaan säästää muutaman killingin verran?  

Testin tulokset olivat osin rohkaisevia, osin masentavia eri kunnista riippuen. Johtopäätöksenä tulevaisuutta koskien taitaa olla, että on yhtä aikaa kamppailtava niin nuorten aseman huomioimisen yleensä kuin nuorisotyönkin puolesta.  

Arvo ja arvokkuus

Odotettavissa on kamppailuja siitä, mihin valtioiden talouskriisin jälkeen huvenneet rahat pitäisi käyttää. Siksi on osattava perustella, mistä nuorisotyössä on kysymys ja on muistettava, ettei viime kädessä ole kysymys nuorisotyön ammattikunnasta, vaan nuorten hyvästä elämästä.  

 
Luultavasti joudumme palaamaan nuorisotyön ydinkysymyksiin. Kollegani, professori Tim Corney työskentelee Victorian osavaltiossa Australiassa. Juuri tämä alue on pahimpia koronakeskuksia saarivaltiossa. Osavaltiossa asuu hieman Suomea enemmän ihmisiä, vajaa kuusi miljoonaa. Siellä on myös vahva nuorisotyön perinne. Siksi löydän paljon yhteistä juteltavaa niin Timin kuin muiden victoriaanien kanssa. 

Osavaltiossa on laadittu nuorisotyön eettinen ohjeistus, jonka lähtökohdan Tim tiivistää näin: ”Nuorisotyön käytännöllä on perustansa ihmisoikeuksissa, ja nuorisotyöntekijöiden on oltava nuorten ihmisoikeuksien ja kansalaisuuden puolestapuhujia ja mahdollistajia”. 

Korona-aikana on hankala tehdä selkeitä päätöksiä. Eri oikeushyvät asettuvat vastakkain. Nuorilla on oikeus turvallisuuteen, mutta heillä on myös oikeus osallistua. Yhteiskunnan pitää olla oikeudenmukainen nuorille, mutta sen on myös varmistettava kaikkien terveys. Nuorilla pitää olla mahdollisuus olla yhteydessä itselleen tärkeisiin ihmisiin, kuten kavereihin ja perheisiin. Erityisen hankalan kysymyksestä tekee se, että korona on jo lähtökohtaisesti sukupolvipolitiikkaa. Nuorten on tingittävä mukavuudestaan, jotta vanhemman sukupolven terveys on turvattu.  

Kevään 2020 olimme kriisimoodissa. Oli tehtävä se, mitä oli tehtävä. Enää emme ole. Siksi ydintehtäviä on keskustella paitsi siitä, mikä on järkevää ja tehokasta, myös siitä, mikä on oikein ja mitkä ratkaisut parhaiten kunnioittavat nuorten oikeuksia ja rakentavat heidän hyvää tulevaisuuttaan.  

Nyt kun olemme siirtymässä koronakriisin reagoinnista kriisin hallintavaiheeseen, tulisi huolellisesti arvioida vaikutukset lapsiin, nuoriin ja perheisiin. Hölmöimmissä taloustoimenpiteissä arvioidaan vain taloutta. Tässä tarvitaan viisautta ja harkintaa. Nuorten unohtaminen se vasta mahdoton tauti olisi.  

Teksti:
Tomi Kiilakoski
Vastaava tutkija, FT, Nuorisotutkimusseura

Jaa somessa!