Puheenvuoro: Minä olen minä, ainutkertainen

Kirjailija Samuli Paronen eli elämän, jossa ulkoapäin katsoen ei ole paljoa kadehtimista. Hän harhaili, ajautui, sinnitteli, kohtasi sodan arvet ja köyhyyden, parisuhdehankaluudetkin. Hän totesi, että elämä oli ollut hänelle kortteeri. Mestariteoksessaan Maailma on sana hän kirjoitti joukon aforismeja, joiden ajattelu on kirkasta kuin kristalli ja kieli selkeää kuin pilvetön kesäilta. Niissä hän puolusti yksilöä, esimerkiksi seuraavalla tavalla: ”Ellei teoissamme ole alati jotakin ainutkertaista menee jatkuvasti jotakin pieleen”. Vaikka elämä olisi tilapäinen asunto, on sinne jätettävä merkki siitä, että juuri minä olin täällä, minä eikä kukaan muu.  

Paronen tunnisti saman peruslähtökohdan, josta olemassaoloa pohtivat filosofit ovat ammentaneet: olemme yhtä aikaa yhteisöllisiä ja yksilöllisiä. Kiinnitymme yhteiseen kulttuurin ja monessa asiassa käyttäydymme, kuten kaikki muutkin. Kuitenkin jokainen meistä tuo oman ripauksensa ainutlaatuisuutta, juuri minua. Tämän yksilöllisyyden esiintuominen heijastaa juuri ainutkertaisuuttamme. On opittava tulemaan yhteisön jäseneksi, mutta samalla on oltava oma itse ja tultava omaksi itseksi. Yksi nuorisokasvatuksen keskeisiä tehtäviä on kunnioittaa nuorten näkemystä itsestään, ja auttaa heitä kehittymään. 

Oppimisessa on sekä yksilöllinen että yhteisöllinen elementti. Yhteisö ja minä kietoutuvat yhteen. Oma minä tulee näkyväksi suhteessa siihen ympäristöön, jossa toimitaan. Yksilön on näytettävä oma ainutkertaisuutensa muille. Se tapahtuu puheiden ja tekojen kautta. Jossakin mielessä tietysti puheetkin ovat tekoja. Kasvatuksen tehtävänä on vahvistaa nuoria niin, että he pystyvät toimimaan omana itsenään muiden keskellä, niin että heidän teoissaan ja puheissaan on jotakin ainutlaatuista 

Nuorisotyölle nuoren mahdollisuus olla oma itsensä ja tulla itsekseen on keskeinen lähtökohta. Kysymys on henkilökohtaisesta kasvusta, mutta myös sosiaalisesta kasvusta. Kukaan ei kehity tyhjiössä. Identiteetti, se millainen minä itse olen, syntyy suhteessa muihin, heidän tukemanaan ja kantamanaan, joihinkin asioihin sitoutuen ja toisia vastustaen. 

Nuori yhteisössään

Nuorisotyössä lähtökohtana on nuori itsessään. Nuorisotyö ei voi perustua ulkopuolelta asetettuihin aikuisvetoisiin määritelmiin. Nuoren pitäisi tulla nähdyksi sellaisena, kuin haluaa, ei vaikkapa ongelmanuorena tai syrjäytyneenä. Nuorisotyön lähtökohtana on kiinnostus juuri siihen, mitä nuori tilanteeseen tuo. Usein tätä kutsutaan kohtaamisen taidoksi.  

Nuorisotyö perustuu vapaaehtoisuuteen. Se nojaa siihen, että nuoret haluavat tulla mukaan toimintaan. Siksi toiminnan pitää ottaa huomioon ne kiinnostuksen kohteet ja huolenaiheet, joita nuoret tilanteeseen tuovat. Näiden pohjalta rakennetaan oppimisen ja kasvun tiloja, jotka usein perustuvat ryhmätoiminnalle. Tällä ryhmätoiminnalla on kasvattavia vaikutuksia, vaikka keskeistä eivät ole niinkään ennaltavalitut lopputulokset, vaan toiminta, prosessi nuorten kanssa itsestään. Näin nuorisotyössä on mukana myös ryhmäidentiteetit ja kaverisuhteet, myönteinen keskinäinen rento meininki. 

Hyvä nuorisotyö tunnistaa myös sen, millä tavalla nuorten kokemukset ovat yhteiskunnan mahdollistamia ja toisinaan estämiä. Täytyy kiinnittää huomiota siihen, miten erilaiset ryhmäsidonnaisuudet vaikuttavat identiteetin kehittymiseen. Nuorisotutkimuksessa on tuotu esiin esimerkiksi, millä tavalla sukupuoli vaikuttaa kasvuun, miten ei-heteroseksuaalinen identiteetti saatetaan edelleen tukahduttaa tai miten rasismi vaikuttaa siihen, millaisia toimintamahdollisuuksia monikulttuuriset nuoret kohtaavat.  

Sateenkaarevaa nuoruutta tutkinut Riikka Taavetti on löytänyt erilaisia syrjinnän, ulossulkemisen, hiljentämisen mutta myös vahvistumisen kokemuksia. Hänen kiteytyksensä identiteetistä tiivistää tavoitteen näin: ”Kaikki nuoret kaipaavat kokemusta hyväksynnästä sellaisena kuin he ovat.” Heidän tulisi voida kokea, että he ovat hyviä sellaisena kuin he ovat. Sinä riität, eikä sinun tarvitse olla toisin. 

Kaikilla nuorilla ei ole mahdollisuus saada tukea toiminnalleen tai identiteetilleen. Siksi nuorisotyössä on varsin pitkään tehty työtä yhteisöissä. Sen lisäksi, että on autettava nuoria kasvamaan, on myös autettava hteisöjä kasvamaan.  Yhdenvertaisuutta tukeva nuorisotyö ei ole pelkästään erityisryhmien, vaan meidän kaikkien kysymys: me rakennamme yhteistä todellisuutta, kaikki me, jatkuvasti.  

Viime aikoina identiteetistä on tullut politiikkaa. Erilaiset määrittelyt, kuten sukupuolen moninaisuus, kulttuurien moninaisuus tai seksuaalisuus, ovat tulleet keskeiseksi kiistakysymyksiksi. Ne jakavat länsimaalaisia yhteiskuntia. Identiteettipolitiikka jakaa myös suomalaisia. Näen, että nuorisotyössä tähän voi reagoida vain tavalla, joka nojaa nuorisotyön arvoihin. Lähtökohta on selkeä: nuorisotyöllä on oma arvopohjansa, joka usein paikannetaan demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja nuoren oikeuteen kokea olevansa tervetullut yhteiseen todellisuutteemme omana itsenään. Siksi nuorisotyön on myös kampanjoitava ulossulkemista ja syrjintää vastaan. 

Identiteetti on teemana sikäli hankala, että se yhdistää yksilön, ryhmän, yhteisön ja laajemmin yhteiskunnankin näkökulmia toisiinsa. Nämä ovat tavallaan eri näkökulmia samaan asiaan: miten kasvaa yhteisön jäseneksi tavalla, joka vahvistaa positiivista minäkuvaa ja kykyä pärjätä. Siinä tarvitaan työtä, jossa osataan kohdata nuori omana itsenään, ymmärretään ryhmätason vaikutuksia, lähdetään enemmin vahvuuksista kuin ongelmista, ja jossa tarkastellaan niitä eri kasvuyhteisöjä, joissa nuori toimii – tämä jos mikä kuulostaa nuorisotyöltä.  

Tomi Kiilakoski
Erikoistutkija, FT, Nuorisotutkimusseura

Jaa somessa!