Pääkirjoitus: Koulutus – palikoita ja tiilenpäitä? 

”Olen ajatellut hakea töitä.” 
”Kiinnostavaa, mitä haluaisit tehdä?” 
”Siirrellä palikoita, tosin maisterin tutkinto voi muodostua esteeksi. Toivottavasti työnantaja ymmärtää, kun sanon, että olin silloin nuori ja hölmö.” 

Kävin ystäväni kanssa keskustelua työelämästä ja törmäsimme siinä koulutuksen ongelmaan. Ystäväni kuuluu pullamössösukupolveen, jolle korkeakoulutus on ollut itsestäänselvyys. Kaikille se ei kuitenkaan tarkoita autuaaksitekevää asiaa.  Koulutuksen arvostus loistaa Suomessa kirkkaasti. Siitä huolimatta monen kohdalla koulutuksen, työn ja elämän keskellä voi nähdä between jobs -ajattelua, vapaa-ajan kasvavaa arvostusta ja elämyshakuisuutta, mutta myös entistä nuorempien työuupumusta ja koulutuksesta kieltäytymistä. Voisikin kysyä kenen arvoja toteutamme koulutuksessa ja työelämässä – omiammeko?  

Törmään turhan usein tilanteisiin, joissa opiskelija tai työntekijä on jätetty oman onnensa nojaan. Opinnot jäävät roikkumaan, tehtäväkuorma töissä kasvaa, uni katkeilee ja pitäisi ehtiä kuntoillakin. Vaatimusten viima ja riittämättömyyden tuulet muodostavat ristiaallokon, joka keikuttaa kulkijan venettä. Kännykkä kädessä sukkuloiva nuori tai aikuinen on kyllä tiedon ja sosiaalisten verkostojen äärellä, mutta yksinpärjäämisen eetos elää kulttuurissamme vahvana.  

Tulee mieleeni opinnäytetöitään urakoivat opiskelijat. Tapaamme pienen vertaisryhmän voimin kahvilassa. Vaihdetaan kuulumiset. Tarina polveilee, suunvuorot vaihtuvat, puhutaan jaksamisesta, tulevaisuudesta, motivaatiosta, kerrotaan hauskoja sattumuksia ja reflektoidaan omaa tekemisen tapaa. Puolentoista tunnin kuluttua teemme lähtöä, jolloin eräs opiskelijoista toteaa, että reppu tuntuu nyt keveämmälle. Te teitte sen itse, ryhmänä, olitte toistenne parhaat ohjaajat, totean totuudenmukaisesti. Luotan siihen, että opinnäytetyöt valmistuvat ajallaan, koska kevein kantamuksin on helpompi keskittyä itse asiaan.  

Nuoruus on ainutlaatuinen ajanjakso elämässä. Siihen sisältyy kehitystehtäviä, joita ei hoideta suorittamalla, vaan elämällä. Ihmetteleminen, kokeileminen ja omien arvojen muotoutuminen edellyttävät aikaa ja tilaa. Oikeus virheisiin on myös tärkeää. Kuinka usein olette kuulleet lausuman ”sattuma ohjasi lopulta oikealle tielle” tai ”ilman mokia en olisi tämä ihminen”. Aikuinen voi olla parhaimmillaan se ihminen, joka pysyy rinnalla ilman että tietää nuoren puolesta.

Palataan takaisin palikoihin. Ystäväni tuskin on ainoa ihminen tässä maassa, joka haluaisi työn, missä voisi jättää aivot narikkaan. Elämässä on niin paljon muitakin asioita kuin opiskelu, työ tai ura. Ja sitten ovat he, joille korkeakoulututkinto ei takaa mitään, koska työelämä ei enää olekaan kiinnostunut heidän osaamisestaan. Tuliko jälleenrakennuksen sukupolvi hyvää tarkoittavassa hengessä hyvinvointiyhteiskuntaa luodessaan laatineeksi koulutuspakon ja livauttaneeksi lastensa reppuihin suorituskeskeisyyden tiiliskivet? Ja näitä tiilenpäitä nyt sitten luetaan. Mistä tiedämme, mitä tulevaisuudessa tarvitsemme?  

Jaa somessa!