Kolumni: Sorry että elän eilisessä

Teksti: Tommi Hoikkala, tutkimusprofessori, VTT, dos. Nuorisotutkimusseura

Miksi näin paksussa kirjassa ei määritellä yhteisöpedagogiikkaa? Näin penättiin Kenen nuorisotyö -opuksen julkkaripaneelissa melkein vuosi sitten Jyväskylän Veturitalleilla.

Asia jäi vaivaamaan.

Olen sanakirjojen ystävä, varsinkin sivis­tyssanakirjojen. Silti en kauheasti suosi niitä ratkaisukeinona arjen merkityshämminkien setvinnässä. Totta kai tunnen tyypin, yleen­sä keski-ikäinen mies, joka voittaa aina väit­telyt kuittauksella ”mä katoin Wikipediasta”. Tai siis luulee voittavansa. Sallittakoon heil­le (ja meille) heidän fantasiansa. Se koskee voittajan identiteettiä. Tai oikeassaolijan.

Kun itse en osaa määritellä jotain, rat­kaisuni on niin sanottu köyhän henkilön Wittgenstein. Wittgenstein oli merkittä­vä 1900-luvulla elänyt kielitieteilijä. Käy­tän siis KHW-metodia. Ei pidä sekoittaa 2000-luvun teinien KVG-juttuun.

KHW opettaa: termien, sanojen ja käsit­teiden merkitys nousee aina käyttöyhteyk­sistään. Sanojen merkitys on vuorovaiku­tustilanteen tulos. Sanojen merkityksestä käydään loputonta kamppailua. Juuri kun luullaan, että nyt se on selvä tai kirkas, joku keksii kiistää sen.

Sanoilla myös tehdään asioita. Yhteisö­pedagogiikka esimerkiksi nousi erityisessä historiallisessa tilanteessa, jossa Suomeen kehitettiin nuorisotyön koulutusta. Jos käyttää vain helposti netistä löytyviä doku­mentteja, yhteisöpedagogiikka näyttäytyy sen hetken oivalluksena ja keksintönä.

Joku porukka keksi sen, kun Humak pe­rustettiin, ja sille piti saada identiteettiä an­tava ja erityisen opetussuunnitelman mah­dollistava näköala. Tuo näköala lupasi, että koulutus rullaa ammattikorkeakoulutuksen tasolla myös nuorisoalalla. Se oli ehto sille, että nuorisoala ammattimaistui ja ammatil­listui omalla omintakeisella tavallaan.

Nuorisotiedon kirjaston Vappu Turu­nen antoi vinkin kuluvan vuoden helmi­kuussa. Hän esitteli korvaamatonta erityis­kirjastoa nuorisotutkijoille. Vapun vinkki: yhteisökasvatus! Siitä puhuttiin paljon nuo­risoalalla 1970- ja 1980-luvuilla. Kirjaston pointti: se on kollektiivinen muistimme!

Totta. Sari Vesikansan ja Maire Wikholmin teos Yhteisökasvatuksen so­veltamisesta: artikkeleita yhteisökasva­tuksesta erilaisissa yhteisöissä (1986) on väylä, jota pitkin lienee purjehdittu jostain lähtöpisteestä kohti yhteisöpedagogiikkaa. Kalevi Kaipion Antakaa meille mahdol­lisuus: Johdatus nuorten yhteisökasvatuk­seen (1977) on kiertämätön matsku, jos näi­tä reittejä tahtoo selvittää. Samaa voi sanoa Kalevi Kaipion ja Kari Murron teokses­ta Toimiva yhteisö (1980).

Kaipion jutut nousevat erityispedago­giikasta ja koulukotien poikien tilanteis­ta 1970-luvulla. Siellä on paljon kysymyk­siä, joita käsitellään tänään esimerkiksi so­siaalipedagogiikassa. Mutta kuka kertoisi, mikä on se välittävä tekijä, kun yhteisökas­vatus siirtyy tai siirtyi kaikille suunnatun nuorisotyön pariin? Onko yhteisöpedago­giikan yhteisö sama asia kuin yhteisökasva­tuksen yhteisö? Ja onko yhteisöpedagogii­kan pedagogiikka sama kuin yhteisökasva­tuksen kasvatus?

Ehkä löydän jostain sanakirjan, jossa nämä asiat ja käsitteet selvitetään – lopul­lisesti

Jälkikirjoitus on kolumnisarja, jonka juuret ovat syksyllä 2017 ilmestyneessä Tommi Hoikkalan ja Johanna Kuivakankaan (toim.) Kenen nuorisotyö? -teoksessa, josta jälkikirjoitus jäi uupumaan.

Jaa somessa!